Videoita

On tullu tehtyä pari videota viimeaikoina. Toinen Pariisin reissusta ja toinen Helsingistä joka on mun ensimmäinen vlog. Juhannuksena kuvaan varmaan taas kunnolla mutta on niin huonot ilmat että voisi muuten vaan höpötellä jotain kameralle tässä joku päivä.

Avautumisraita

"Bussin etupenkissä jalat ojossa,

Satakymmenen kilsaa kirjoitettavaa

Läpi hyönteisten hautausmaan,

Funtsin maailmasta kiinni otettavaa.

Joku sanoo ei nää laulut synny alkon jonoissa,

Joku sanoo koitat seistä liian suurissa monoissa

Ja vitut mähän kirjoitan just sen mitä nään.

Tajusin, että elämä mun ainut herra on,

Jos sillä ei oo sanottavaa, mä olen sanaton.

Anna mun ajatella, sekoilla ja olla vähän pihalla

(Oh oh oh oh)

Anna mun ajatella, sekoilla ja olla vähän pihalla

(Oh oh oh oh)

Nään edessäni sanoja, mä seison niiden takana

Joten anna mun ajatella, sekoilla ja olla vähän pihalla

Mä mietin miksi tyhmät ovat varmoja

Ja miksi fiksujen varpailla on painoa.

Mä mietin niitä mimmejä minimekoissa,

Tyrkkyjä kiinni rahamiesten hihoissa.

Mä mietin laitanko mä yhteen biisiin

Sen kaiken mitä päässäni vilisee

Vai puranko yhden naisen viiteen levylliseen

Mä mietin niitä, joilla on tarve tulla, suuremmaksi kuin kukaan muu

Ja mä mietin niitä joilla kaikki aina epäonnistuu

Mun läppäri näyttää vielä kahdeksan prossaa,

Navigaattori huutelee perillä ollaan.

Mul on satakymmenen kilsaa enemmän takana.

Ja mä mietin miks monelle eko on pelkkää ego,

Jään venaamaan aitoo ekoteko.

En aio pelätä viimeistä hengenvetoo,

Mä tiedän et se venaaminen vaan etoo!

Joten anna mä katon kun tää maailma sekoo,

Hörpin viinii ja nautin vähän manchegoo

Ja rakennan mun päähän sitä omaa kekoo

Ja kun sä koputat sisään muistaa huutaa.

Halooooo!

Lyriikat: Haloo Helsinki - Avautumisraita.

Olette upeita. Muistakaa että vaikka ette sopisi tähän heteronormatiiviseen, aamuvirkkujen yhteiskuntaan olette täydellisiä. Vaikka ette kirjottaisi viisi laudaattoria tai näyttäisi seiskalehden kannen malleilta olette täydellinen kuva itsestänne. Teette omat eettiset valintanne, päätätte oman elämänne suunnan ja tavoittelette väliaikaista tai loppuelänän onnea. Olen kaunis, olen onnistunut, olen omaitseni!

Uusi banneri ja raivoa homo fobiasta

Tein itselleni uuden bannerin joka noudattaa samaa ideaa ja värimaailmaa kuin aijempikin. En tiedä näyttääkö blogini nyt tylsän valkoiselta mutta ei sen väliä koska tylsä valkoinen on kiva. Vähän harmittaa miten en ole ollut täällä järin aktiivinen viime vuotena mutta ei näköjään ole ollut moni muukaan. Hirveä määrä perinteisiä blogeja lopettaa kokoajan ja ne korvataan todennäköisesti tumblrilla, instagramilla tms. johon kuvia ja tarinoita voidaan heittää.

Katson telkkarista dokumenttia "Stephen Fry homofobian jäljillä." Lievästi provosoituneena ja järkyttyneenä naureskelen sille miten vääristyneitä mielikuvia ihmisillä on homoseksuaalisuudesta. Monet tuntuvat pitävän homoutta valintana, sairautena, fetissinä. "Ei kukaan syntyessään voi tietää olevansa homo, vaan he valitsevat sen", "Ei, eikä voi tietää olevansa heterokaan." Jotku ei millään tunnu pääsevän yli anaali ajatuksistaan jotka he sitovat homoseksiin. En ymmärrä miksi se niin kovasti kiinnostaa mihin reikään sitä vehjettään tungetaan. (Ihan kuin heterotkaan eivät tätä tekisi) Joillekin muiden ihmisten henkilökohtaiset petipuuhat ovat niin ylipääsemätön asia että siitä voi saada kuolemantunnon. Samalla kun kritisoidaan että mihin homo peniksensä tunkee tunnutaan unohtavan että on olemassa myös lesboja. Yleisesti ottaen miehet vaikuttavat oleman enemmän homofoobisia kuin naiset joten onko kyseessä miesten fetissi lesbonaisista? Ei voi hyväksyä yhtä jos ei hyväksy myös toista. Lesboille kieltämättä ujutetaan myös paskaa siitä että "sukupuolielimet eivät sovi yhteen" ja "ei tuo ole todellista raakkautta." Toivon että jonain päivänä ihmiset oppisivat erottamaan omat henkilökohtaiset pelkonsa esim. politiikasta.
 Nykypäivänä olen kuullut useamman suomalaisen suusta "Miksi homoja jaksetaan hehkuttaa? Miksei järjestetä heteromarssia?" "Avioliitto on vain nimike, miksi homot haluavat sitä niin kovasti (Ei ole muuten nimike vaan sisältää muummuassa adoptio-oikeuden ja useamman tasa-arvoisen piirteen joita rekistöröity parisuhde ei toteuta)" "Homous on nykyään vaan muotia." Todellisuudessahan viimein (toivottavasti)  lähestytään suvaitsevampaa maailmaa eikä se merkitse sitä että ihmiset muutuvat homoiksi,!vaan ne jotka siksi ovat syntyneet uskaltavat olla avoimesti omia itsejään. Niin kauan kuin tasa-arvo ei toteudu on syytäkin pitää hälinää.

Mutta juuh tälläistä nyt tällä hetkellä. En jaksa enempää keskenäni raivota :D Ylihuomenna kohti Pariisia! Kertokaa mitä Pariisissa pitää ehdottomasti nähdä? Onko kokemuksia?

Olisiko jo aika muuttua?

Uudella kamerallani otettu kuva veden alta.

Kertakaikkiaan en tiedä mitä minun tulisi tehdä kanssani. Elämä tuntuu jatkuvalta pettymysten sarjala ja tuntuu että raja on tullut jo useamman kerran vastaan. Silti naiivina ja positiivisena ihmisenä jaksan aina luottaa ihmisiin ja lopulta kaikki kaatuu jälleen päälleni. Jollain tapaa tykkään siitä minusta joka jaksaa aina antaa kaikkensa, mutta olen tullut siihen pisteeseen että se vain sattuu liikaa. En kestä enää yhtäkään eroa, hylätyksitulemista, menetystä, mitä vaan. Alan kyseenalaistamaan onnellisten lopppujen todenperäisyyttä. Ehkä ei ole olemassa mitään onnellista loppua, todellista rakkautta tai onnellista loppuelämää. Ehkä on olemassa vain onnellisia ajanjaksoja jotka kestävät pidemmän tai vähemmän aikaa.
  Voisin uskoa fraasiin "Se ei johdu susta vaan musta" mutta kun tätä kuulee tarpeeksi monta kertaa, niin voiko se enää pitää paikkansa? Olen miettinyt sitä että miksi mut aina jätetään? Mikä mussa ahdistaa ihmisiä? Kyllä, mä olen lojaali, huolehtiva, innokas ja temperamenttinen. Kyllä, olen myös itsekäs, masentunut, pelokas, mustasukkainen sekä hankala. Mä ymmärrän että nämä piirteet voivat olla joillekin liian hankalia käsitellä mutta mä en tahdo mitään pahaa. Mä en ole kenenkään riippakivi tai kahlitsija.
 Mä en kaipaa vakavaa sitoutumista, mä en kaipaa vielä unelmien satuhäitä tai yhteistä kotia. Se mitä mä kaipaan on läheisyys. "Pidä musta kiinni" "Tule syliin". Sitä että voi pussailla ja illantullen käpertyä saman peiton alle nukkumaan. Mä kaipaan sitä että joku kaipaa. "Mä haluan olla sun kanssasi, mulla on ollut ikävä sua"-lause alkaa kuulostamaan jo vieraalta. Mä haluan jakaa seikkailun: kävelyitä kesäöinä, uusia paikkoja, uusia kokemuksia ja paljon naurua.
 En jaksa enää pettyä, kantaa kaunaa ja särkynyttä sydäntä. Haluan viimein antaa anteeksi ja päästää irti (vaikka sinulle vaikutan olevan nykyään yhdentekevä.) Haluan nousta heti jaloilleni ja pitää sinut elämässäni (vaikka en voi kieltää ettenkö tulisi enää haluamaan sinua.)
 Tästä lähtien haluan olla se tyttö joka hymyilee ja tuo mukanaan iloa. Haluan olla se tyttö jonka kaikki haluavat mutta joka ei halua ketään. Voin antaa muiden tulla lähelle, voin hymyillä ja tarttua kädestä, mutta en avaa enää suutani. En anna enää itsestäni. En avaa enää sydäntäni.

Itsekriittisyyttä vaiko itseinhoa

Elämäni näyttää pitkälti samalta kuin aikaisemminkin. Stressiä, pelkoja, juhlia, kiirettä, vastuuta ja vatsa täynnä perhosia. Mä yritän kovasti hillitä itseäni ja ajatella järkevästi mutta jotenkin sä vaan oot niin vastustamaton.

"Vaik tän piti olla chillii ja villii

Nyt mä haluisin leikkii kingii ja queenii

Vietetty liikaa aikaa, aloin kiintymään Spesiaali nainen on jotain niin hyvää"

Mulla on koko elämäni ollut tiettyjä piirteitä joita inhoan yli kaiken itsessäni, kuten itsekkyys, huomiontarve, läheisyydenhalu ja takertuvaisuus. Aina tietyin väliajoin huomaan kyseiset piirteet mun käytöksessä, taistelen niiden parissa ja ehkä ne hetkeksi katoaa. Loppujen lopuksi ne kai kuuluvat perusluonteeseeni. Vaikka en yleensä järin radikaalisti käyttäydy, pääni sisällä saatan kuvitella olevani maailman napa ja janoan suurta draamaa. Haluan että asiat menee niin kuin itse olen pääni sisällä suunnitellut ja vihaan pettymyksiä yli kaiken. Mökötän, oletan muilta tietynlaista toimintaa, haluan että mua kaivataan. Ovatko kaikki ihmiset päänsä sisällä oikeasti tällaisia hirviöitä vai olenko erityisen kuvottava? 

 Pääasia on kai ettei anna tunteillensa liikaa valtaa. Pysyy tyynenä, kohteliaana ja mukavana vaikka pään sisällä riehuisi pyörremyrsky. Välillä vaan tuntuu hyvältä sanoa ääneen millainen itsekyyden keskittymä olen, mitä mä haluan ja mitä tunnen.

T. Hirviö

Riippuvaisuus

Hyppään junaan. Laitan musiikin soimaan ja samalla katson maisemien vaihtuvan. Mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan, kunnes kuulen kuulutuksen "Hyvät matkustajat, saavumme Tampereelle." Joko 45 minuuttia on kulunut? Oliko se viime viikolla kun me kävimme Lontoossa? Ai se olikin viime elokuussa. Yläaste loppui jo kolme vuotta sitten. Mitenkäs se lapsuus, mihin se meni? Voidaanko vielä leikkiä piilosta?
 Aikaa kuluu nopeasti ja pelkään että silmänräpäyksessä olen jo vanha ja ryppyinen. Silloin istun keinutuolissa kertoen satuja lapsenlapsilleni siitä kuinka aikoinani minulla oli paljon kavereita ja punainen tukka. Tällä hetkellä en halua  mitään muuta kuin elää elämääni vapaana, nuorena ja onnellisena. Sen jälkeen kun erosin ajattelin että en halua enää ikinä olla riippuvainen kenestäkään, sillä loppujen lopuksi se on kamalaa käyttää suurimman osan päivästään pohtien kysymyksiä "Onkohan mun kulta kunnossa?" "Mitä minä voin tehdä mielyttääkseni häntä?" "Miksi hän ei vastaa minulle?" "Koska me näemme taas uudestaan?" Ja kaikki ne lukemattomat kysymykset vain sen takia koska rakastan häntä ja koska on niin kamalan mukavaa kokea itsensä rakastetuksi.
 Todellisuudessa minähän olen riippuvainen niin pitkään kuin ihmisiä päästän lähelleni. Nimiä mainitsematta jokainen mun rakas, olisin valmis tekemään lähes mitä tahansa teidän onnen ja hyvinvoinnin puolesta. Niin kauan kuin on joku "isompi" taho joka määrittelee mitä saan ja mitä en saa tehdä, olen riippuvainen.
 Yhteiskunnan silmissä jos eläisin unelmieni elämääni olisin turha läjä paskaa. Kysenen elämä menisi kutakuinkin näin: Asuisin omassa asunnossani ehkä joku ihana samansukupuolen edustaja seuranani. Maalaisin isoja tauluja ja näkisin usein kavereitani joskus olutlasin äärellä, toisinaan taas rannalla, Tamperetalolla, puistossa, missä milloinkin. Välillä voisin rauhoittua sängynpohjalleni ja katsoa Frendejä taikka lempielokuvaani Greasea, kun taas välillä voisin lähteä maailmalle seikkailemaan ja katsoaan mitä nähtävää ja koettavaa maailmalla on tarjota. Eläisin elämäni kunnioittaen kaikkea elämää ympärilläni, antaisin jokaisen eläimen elää elämäänsä käyttämättä heitä hyväkseni vaan sen sijaan tarjoaisin auttavaa syliäni ja tasa-arvoista kohtelua.
 Niin kauan kuin opiskelen voin elää kuttakuinkin unelmieni elämää. Hankalia asioita on kuitenkin raha tai se mitä minulta odotetaan tulevaisuudessa. Jos ajatellaan yhteiskunnan tai perheeni kannalta ihanteellistahan olisi että opintojen jälkeen menisin töihin, kävisin joka arkipäivä töissä ja ansaitsisin keskivertopalkkaa. Söisin lihaa turvatakseni kyseisen tuotannon takaamisen jokaiselle että kaikki voisivat lihasta nauttia, enkä olisi kellekään vaivaksi erikoisruokavaliollani. Jossain vaiheessa tapaisin ihanan miehen ja menisin naimisiin ja tämän miehen kanssa hankkisin 2-3 lasta. Hoitaisin lojaalisti lapsiani kotona, sillä välin kuin mieheni kävisin töissä ja lapseni kasvasivat vähän vanhemmiksi. Olisin mieheni kanssa yhdessä kunnes kuolema meidät erottaisi. Näkisin lasteni  kasvavan, edistyisin töissäni, maksaisin veroni, lainani, kaiken mitä olen velkaa. Jäisin eläkkeelle ja viettäisin rauhallisia eläkepäiviä  mutta en liian pitkään ettei tulisi liian vaivalloiseksi maksaa minulle kunnollista ateriaa vanhainkodissa.
 Mitä jos edeltävä tulevaisuus kuulostaa mielestäni oksettavalta? Onko se todella mahdotonta elää unelmieni elämää, pysyä tässä hetkessä? Nimittäin minusta todella tuntuu että olen onnellinen. Asun mukavassa kämpässä, mukavalla paikalla, mukavassa kaupungissa. Saan rahaa jolla pystyn elämään kohtuullisesti kuukauden kerrallaan. Minulla on paljon  ystäviä ja kavereita joiden kanssa vietän aikaa aktiivisesti. Voin toteuttaa itseäni vapaasti ja halutessani aloittaa uusia harratuksia. Määrään itse mitä suuhuni laitan, minkä  tuotantoa tuen ja mitä teen vapaa-ajallani kutakuinkin mukavan koulupäivän jälkeen. En ole sitoutunut kehenkään mutta halutessani on olemassa ihminen jonka viereen voin yöksi käpertyä.
 Kai se on naiivia haaveilla hetken kestävän ikuisuuden. On varmasti myös epäkypsää kammota työntekoa ja aikuisuuden velvollisuuksia. Sitä suuremmalla syllä haluan kuitenkin ottaa kaiken ilon irti. En halua olla se ihminen joka kymmenen tai parinkymmenen vuoden päästä miettii että miksi en pitänyt itseäni kauniina, miksen arvostanut itseäni, miksi en lähtenyt elämään vielä kun oli mahdollisuus. Ja jollain tasolla unelmoin että minusta ei tule koskaan niin kutsutun "kohtalon" orjaa.

Jospa joskus tai ehkä jopa aikaisemmin

Makaan sängyssä hereillä puoli kolmelta sunnuntaiyönä. Mun päässä liikkuu liikaa ajatuksia, vaiko liian vähän, en ole varma. 

 Pitkästä aikaa mulla on hyvä olla ja se tuntuu oudolta. Suorastaan syntiseltä. Voiko todella olla että musta on tulossa taas onnellinen? Pelkään että kohta mä taas romahdan, joudun ottamaan takapakkia ja pian olen jälleen itsekaivamani kuopan pohjalla. Mutta ei, nyt mä seison jalat maassa katsoen mitä elämä ympärilleni tuo.

 

Yhtä ja toista on taas tapahtunut. Lukuloma ja kirjotukset ovat jo ohi ja oikeastaan en edes tiedä miten kirjotukset meni. Koulu alkoi tällä viikolla ja tuntuu oudolta istua oppitunneilla. Tänävuonna on masentanut ja ollut abi juttuja niin paljon että en muista milloin olisin viimeksi ollut koulussa tunneilla.

 Oon nähnyt taas kavereita. Elämänilo on ainakin osittain palannut. Baarissa tullut käytyä turhankin usein, olin viikko sitten Haloo Helsingin keikalla, yksi päivä tein Veeran kanssa sushia, tänään oli pikkusiskon synttärit ja ennen kaikkea olen viettänyt hurjan paljon aikaa Yolandan kanssa. 

Tunteet heittää kärrynpyörää enkä tiedä miten päin olla. Olen innoissani ja luvattoman tyytyväinen mutta tätä menoa saatan päätyä tekemään virheitä, sanomaan asioita. Mutta voi kamala kuinka mä en saa susta tarpeekseni.

Huuda

Miten mä saisin sut tajuumaan että kaikki ei ole niin yksinkertaista ja itsestäänselvää?

Elämä ei pysy paikoillaan vaan sen kulkee eteen päin ja joku päivä mä vielä kuljen sen mukana sellaisena ihmisenä mitä nykyisyys on musta muokannut. Silloin voi olla jo liiaan myöhäistä.

Menneeseen ei voi palata, ongelmia ei voi sivuuttaa eikä pahaolo katoa vetäytymällä iloiseen kuplaan.

Oonko mä sulle sen arvoinen? Onko sulla aikomus kuunnella mua? Sillä vielä ei ole liian myöhäistä ottaa mua kädestä kiinni.

Elämässä on tapahtunut vaikka ja mitä enkä usko että siitäkin on jo niin pitkä aika kun viimeksi kirjoittelin tänne. Ero on kaihertanut mieltäni ja olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä. Olen nähnyt paljon ystäviä ja yhtä jota näin viimeksi viimekesänä. Olen myös tutustunut uusiin ihmisiin.

 Ylioppilaskokeet stressaavat mut hengiltä. Eilen oli englannin kuuntelu joka omasta mielestäni meni ihan hyvin. Tänään vuorossa oli saksan kuuntelu joka meni mun arvion mukaan hyvin mutta en haluu herätellä liikoja toiveita sillä olen tunnetusti surkea saksassa. Huomenna on sitten penkkarit! Hassu päivä kun heitellään rekan lavalta lapsille karkkia ja puetaan päälle hauskat vaatteet. Itsehän nousen rekan kyytiin Nuuskamuikkuseksi pukeutuneena. Harmittaa vähän että toisin kuin useimmat kaverit en voi vielä juhlistaa valmistumista. Menen mukaan abiristeilylle mutta en ole valmistumassa vielä n. vuoteen. Eihän puolivuotta pidempi aika lukiossa ole paha mutta mä haluisin jo edetä elämässä. Mä en tiiä mitä tulevaisuus tuo, mä en tiedä enää yhtään mitä mä teen, jokin aika sitten mulla oli vielä selvä visio: yhteiseloa ja kuva-artesaania. Mä en halua jumittaa yksin täällä tutussa paskaisessa huoneessani itkien menetettyjä ja peläten tulevaa, vaan mä haluun jo astua sinne.

 Silloin kun mä muutin Tampereelle mä luulin ihan oikeesti että jäisin tänne loppuelämäkseni ja noh mistäs sitä tietää jos joskus tänne asettuisinkin. Ihastuin tähän kaupunkiin ensisilmäyksellä. Kieltämättä Tampere on yhä lempikaupunkini mutta tässä elämäntilanteessa sillä ei ole paljoa annettavaa mulle. Ystävät joihin tutustuin vasta alle kolme vuotta sitten hajaantuvat kohta jo omille teilleen ja mä jään tänne muutaman hassun lusmun kanssa.

 Päivä kerrallaan olo helpottaa mutta vähänväliä mun silmät  täyttyy kyynelistä kesken arkiaskareiden: kun mä katson mun peilikaappiin, kun mä yritän käydä käsiksi vanhoihin sotkuihin. Liikaa muistoja, murehdittavaa, menetettävää ja stressatavaa. Penkkareiden jälkeen alkaa kuitenkin kolmen viikon lukuloma ja aijon ottaa siitä kaiken hyödyn irti: lukea, lepuuttaa hermojani, nähdä Ninaa ja toivottavasti saada asioita johonkin suuntaan. 

Hyviä iltoja kaikille! Yritän päivitellä tänne lisää penkkareiden ja abiristeilyn jälkeen jos olisi vaikka jotain iloista lörpötettävää. Käykää myös You Tuben puolella katsomassa videoita jotka tein siinä joulun jälkeen. Löytyy nimellä  MoroAlisa